Tänne on ärsyttävä laittaa kuvia.

Miten voi mennä usko näin nopeesti? Täss funtsailin asioita. Tuli taas se tunne mikä aina mulle tulee nykyään. Että J kusettaa mua, tai oon ymmärtäny väärin. En voi luottaa siihen enkä myöskään itteeni, en siihen mitä uskoin ja tunnen ja mitä kuvittelen sen tuntevan. 

Itkettää.

En tiedä mistä tää tulee. Viime vuodestahan tää juontaa juurensa, mä en tarvii mitään helvetin psykologia kertomaan sitä mulle. Tää on aiheetonta ja turhaa. Toivon että nään J:n taas pian. Toivon että tutustutaan hirmu hyvin ja että se tykkäis musta yhtä paljon kun mä siitä, ja sillä ois yhtä helppo ja luonnollinen olla. Toivottavasti tää ei jää jumittamaan samalla lailla kun juttu L:n kanssa, koska sitä mä en kestäis. Toivottavasti J ei kyllästy muhun. 

Pitää kertoa sille tästä kun ens kerran nähdään. Mut tällä sekunnilla tuntuu ettei sitä oikeestaan ees kiinnostais se. Miten pahasti ihminen voi olla kerran rikottu? Pystynkö mä enää koskaan luottaa keneenkään? 

ps. tästä ei tuu angstiblogia. 

Mä oon niiiiin ihastunu. 

Tää on ihan kauheeta. J on ihana. Saako noin ees sanoa? Tai saako näin ihastunut olla? Eiks kaikki mee yleensä pieleen siinä vaiheessa, kun alkaa uskoa liikaa. Ainakin mulla näin on käynyt monesti. Just kun mä uskoin, ettei kukaan vois pitää musta, enkä mä enää pystyis lähtee normaaliin parisuhteeseen, johon kuuluu tutustuminen, säätäminen, virallistaminen jne, oonkin yhtäkkiä ollut pari kertaa yötä aivan IHANALLA jätkällä. Kaikkein parasta tässä on se, et J on just sellanen kun toivon. Ei yritä yhtään mitään tuhmuuksia, vaikka kyllä huomasin yöllä (krhm) että päässä pyöri vaikka mitä ajatuksia (ainakin alapäässä). Sen kaa on helppo jutella ja se on tosi herrasmies ja kiltti ja ihana, kaikinpuolin sellanen jätkä jonka vois hyvin esitellä vanhemmille, kavereille ja entisille heiloille. Hehe. Pirun hyvännäkönenkin. Hyvin seksikäs. 

Niin. Mä oon kyllästynyt kaiken maailman säätöihin, jotka ei johda mihinkään. Tiedättekös, seksiä saa mistä vaan. Mä oon rakkaudenkaipuussa paneskellut nyt liian montaa jätkää, ja päätin etten tahdo sitä enää. Tosin mikäs siinäkin sitten on kun täysin henkiseen suhteeseen perustuvat "säädöt" kyllästyy lopulta ja antaa kiinnostuksensa lopahtaa? Yks tällanen juttu päätty just runsas kuukausi takaperin. Vihdoinkin pääsin hetkeks riemuitsemaan, että perkele, mä en oikeesti tarvii ketään. Sit muistin yhtäkkiä pari viikkoa sitten tän jätkän muutaman vuoden takaa.. Päätin kahdessa sekunnissa, että ton jätkän mä haluan. Ei kun puhelin käteen ja pyytämään kahville. Ja tässä sitä nyt ollaan, kahdesti oon sitä nähny, ja kahdesti oon päässy sen kainaloon nukkumaan (huom nukkumaan). On sitä ennenki yritetty jätkiä iskeä, mutta tää suju niin helposti ja luonnollisesti, että tuntuu et vaikkei olla vielä periaatteessa yhtään mitään, en haluais millään luopuu tästä. Tuntuu vaaralliselta ajatella noin, koska jos asiat ei sujuiskaan, muhun sattuis aika vitun pahasti. Ei me olla edes suudeltu vielä ja se tuntuu hassulta. Tuntuu itsestäänselvältä että täst tulee jotakin, pitkästä aikaa. 

Hirvittää kyllä vähän.

Tää on nyt selkeesti vakava tilanne kun popittelen himassa Leijonakuninkaan Tunnetko jo rakkauden-videota Youtubesta. Tosin pelastin tilanteen laittamalla Tuulen värit soimaan, ja voin selittää siskolle, että huvittaa vaan kuunnella Disney-biisejä. Seli seli. Oon ihan pönttö nyt. Ens kerralla kun nähdään niin kyllä pussaan sitä, koska kolmannet treffit on aina kolmannet.. ;)

Mitä vuodattaisin. Toivon ettei tää blogi leviä suuren kansan tietoisuuteen. Ois hauskaa pysytellä anonyyminä, mut voi olla että jotkut osaa laskea 1+1, ja tunnistaa paitsi aina mun mukana kulkeneen nimikerkin, myös kirjoitustyylin. Todennäköisesti kuitenkaan ei, koska en todellakaan aio esimerkiks mainostaa tätä missään. En toki tiedä miten tää vuodatus-systeemi toimii mulle ennestään tuttuun bloggeriin verrattuna; jos tää sivusto onkin joku tiivis bloggausyhteisö, jossa uudet blogit bongataan heti. Bloggerissa voi mennä helposti vuosia että kukaan huomaa sun blogin, eikä kukaan todennäköisesti sitä huomaakaan, ellet linkitä sitä jollekin sivustolle tai kerro siitä muuten eteepäin. 

Yritän pitää tän blogin kuitenkin positiivisena. Oon kuitenkin aika iloinen einari IRL, jotenkin vaan intenet ja sen tarjoama mahdollisuus kirjoittaa kasvottomana tekee mut kovin melankoliseksi ja kyyniseksi. Alan kirjoittaa masentavasti, niinkuin nyt. En varmana kirjottais mun toiseen blogiin tällasta tekstiä - enää. Nyt mut tunnetaan myös netissä iloisena pälättäjänä. Mahtaiskohan se muuttua jos ne löytäis tän? En tiedä. Voidaan pitää tätä äidinkielen ylppäreihin valmistautumisena! Vaikka ilmeneekin useita puhekielisyyksiä - joka tavalla, joka lauseessa - voisin kuitenkin pitää tätä kieltä rikastuttavana harrastuksena, ainakin jos vanhojen tekstien lukemiseen on luottaminen. Nykyään tosin tuntuu etten osaa kirjoittaa, mutta johtuuko se kuitenkin enemmän siitä, ettei kirjoitettavaa ole? Tai siis luulen niin.

Mikä mua ärsyttää?

* Tyhmät ihmiset jotka yrittää päteä. Etenkin internetissä. Aina on joku pölvästi jossakin foorumilla, joka kirjoittaa sitä ja tätä, perustelematonta paskaa, joka on kärjistettyä ja naurettavaa, ja otsallaankin näkee, että kyseessä on provosointiyritys. Haluan siis korostaa - itse se asia ei saa mua provosoitumaan. Jos tää ihminen (kaikki jotka kirjoittaa nettiin siis ovat eläviä ihmisiä, ainakin oletettavasti) kirjottaa vaikka jostakin näkemästään epäkohdasta elämässä, mua harvemmin kiinnostaa se itse aihe, mistä hän kirjoittaa. Sen sijaan mä ärsyynnyn siitä, miten ihmiset typerän kirjoitus- ja huono esittämistavan takia provosoituu ja alkaa väitellä sen aloittajan kanssa (vaikkei ne itse edes tajua mikä niitä siinä ärsyttää, on vaan pakko alkaa väittää vastaan, tai muuten osallistua keskusteluun ja näyttää oma erinomaisuutensa). Eikö ne tajua, miten surkea provosointiyritys kyseessä oli, ja eikö ne tajua sitäkään miten ääliöitä ne itse on, jos lähtee mukaan siihen leikkiin? No, kai se aloittajaääliö kuitenkin pääsi tavoitteeseensa. Ehkä mä olen provosoitunut. Tai ehkä mä olen enemmänkin turhautunut siihen etten voi mennä ja sanoa niille päin naamaa, bitch please, yritä nyt vähän kovemmin. Se mua kuitenkin tässä nyt ärsyttää (tai turhauttaa).

Eipä mua sitten oikeestaan muut asiat pahemmin nyt ärsytä. Tai no aamuisin ärsyttää kun pesukone piippaa äidin jäljiltä. Yritän nukkua, haloo. Aika köyhää muuten jos pitää alottaa blogi sillä, että kertoo mikä ärsyttää. Enkö muuta keksinyt? Etenkin kun ei oikeestaan ees ärsytä. Fuuuck. 

Hetken päästä aion nousta ylös. Lasken mun läppärin tähän tuolille ja haen mun huoneesta mun kännykän. Katon onko tullu viestejä tai puheluita. Sitte otan läppärin mukaan kylppäriin ja laitan spotifysta musiikkia. Lasken kännykänkin siihen pöydälle. Riisun ja meen suihkuun, totean et mun maha näyttää aika litteeltä, valitettavasti vaan siksi etten oo syöny vähään aikaan oikein mitään. Totean et on läski ja että aussie-shampoot ja hoitoaineet on lopussa. Käytän TIGI:n tuotteita niiden sijaan. Suihkun jälkeen puen, kuivaan hiukset ja suoristan ne, ja varmaan palaan netin ihmeelliseen maailmaan. Voisin kuvata meikkipostauksen, ja kirjoittaa mun parhaista kavereista niinku suunnittelin. Mielipidepostauksia odotellaan, mutten saa niitä aikaan. Ei mulla oo mielipiteitä... On, mut ne asiat mistä pyydetään kirjottaa, on tyhmiä. "Mitä mieltä oot teiniäideistä?" Herranjumala ihmiset, mitä mieltä niistä pitäs olla? En tunne yhtäkään eli en kai mitään. Ihmisiä ja äitejä siinä missä muutkin, ihan samalla lailla yksilöitä ja tapauskohtaisia. Siinä kaikki mitä mulla on aiheesta sanottavaa. Tavaraa kokonaisen postauksen verran? Nooot.